Kaikki hyvä loppuu aikanaan

Otsikko kiteyttää mun tänhetkisen fiiliksen. Se on nyt ohi. Viisi ja puoli kuukautta kestänyt työharjoittelu toisella puolella maapalloa. Se tuli ja meni. Saanko tähän väliin sanoa kliseisesti, että voiko aika oikeasti mennä näin nopeasti?

Vähän aikaa sitten täytin kuumeisesti mun viisumihakemusta ja mietin että mitä ihmettä pakkaan mukaan. Pari kuukautta sitten nukuin jet lagia pois Manhattan Beachin paperiseinämotellin sängyllä. Nyt mä istun viimeistä iltaa maailman ihanimmalla sohvalla ja kirjoitan tätä. Katson ympärilleni. Katson kokolattiamattoa. Kuuntelen kun ulkona heinäsirkat sirisee. Yritän imeä kaiken mahdollisen fiiliksen ja tuoksun mukaani, joita voin sitten muistella kun Losi-ikävä rantautuu. Kyllä mä Los Angelesia tulen ikävöimään. Paljon. Mä olen oppinut täällä niin paljon ja tää on aivan mahtava kaupunki. Niin iso, mutta kuitenkin kotoisa. Tarzana, pieni ja söpö kylä. Hymyilevät ihmiset ja sama bussikuski joka aina vilkuttaa iloisesti kun jään pysäkillä pois. Aina niin puhelias ja avulias vuokraemäntä. Ihanat ja opettavaiset työkaverit. Kokemusrikas ja monipuolinen työharjoittelu.

Niin paljon on tapahtunut, niin paljon olen oppinut. Tajuan tämän kaiken vasta kun olen hetken ollut Suomessa. Analysoin sitten asiaa syvällisemmin. Niin kävi vaihtovuodenkin kanssa.

Nyt on aika luovuttaa asunto eteenpäin, pakata matkalaukku ja jatkaa matkaa kohti itärannikkoa ja Pennsylvaniaa.

Yllärilounaaksi persialaista ruokaa ja mun tilaama kakku: "Prinsessa kiittaa" ilman ään pisteitä.

Loppuun vielä Puolen vuoden runo.

Muistan kuin eilisen kun harjoitteluhakemusta väänsin,

viisumi vielä kaukana tulevaisuudessa, mielestäni ajatuksen pois käänsin,

"Ei hitto ei kenenkään ihmisen järki tätä touhua kestä.", sanoin itselleni huokaisten,

"mutta en hevillä luovuta, ei tuollaiset pikkujutut mua estä",

Koulutyöt, pimeys ja lisääntyvä stressi mua ahdisti,

Hinku maailmalle ja jenkkeihin mun tahtoa onneksi vahvisti.

Sain kun sainkin viisumin liimattuna passiini,

pari päivää enää, miten saan kaikki tavarat mahdutettua kassiini?

Los Angelesin aurinko mielessäni jo kovaa vauhtia siinti,

railakkaat läksiäiset tuli ja meni, siellä onneksi maistui kaikille booli ja viini.

Lentokentällä olo oli jokseenkin outo, omituinen ja pelokas,

Entäs jos en osaa mitään tai en ole tarpeeksi uskalias?

Työt alkoivat ja mieli kohti tulevaa kesää riensi,

"Hei kyllä sä osaat!" kolleega huudahti ja itseluottamustani kohensi.

Matkaoppaat, ravintolat, bussifirmat ja hotellit,

kaupunkikierrokset, varausjärjestelmät, faxikoneet ja motellit.

Nimestäni osan jo heti alussa tiputin, Oonariina liian pitkä,

Oona-nimeen ensihetkestä itseäni totutin.

"Oona speaking, how may I help you?" joka päivä, jokainen puhelu,

unissanikin jo litania ajattelematta sujuu.

Kuukaudet vieri ja itseluottamusta kertyi, 

joka aamu innostuneena heräsin, lisää vaatteitakin jostain ihmeestä kertyi.

Halpaa tavaraa ja ihania merkkejä,

liikenteessä ruuhkaa ja kamalaa, näyttelevät käsimerkkejä!

Mietin aina, menikö aika oikeasti näin nopeasti? 

Pari kertaa laitoin ystävieni kanssa Hollywoodissa jalalla koreasti, 

Onnellinen, mutta väsynyt on tällä hetkellä oloni,

hyvästit kohta sanon, hei hei Tarzanan pikkukoloni.

Nyt mielessäni pyörii sama kysymys kuin ennen koneeseen nousua, 

miten saan tavarat mahtumaan laukkuuni, kun en mistään haluaisi luopua?

Mutta nyt aikani on taas lentokentälle lähteä, 

matka jatkuu kohti Pennsylvaniaa, jota olikin jo kova ikävä. 

Olen mielestäni lomani ansainnut, ahkerasti töiden parissa yli viisi kuukautta raatanut. 

Kolme viikkoa nautin olostani itärannikolla, 

mutta Suomi mun oikea koti on, siellä mun on paras ja ihanin olla.

Los Angeles, viihtyisä, suuri, upea ja mielenkiintoinen, 

Palaan varmasti joku päivä takaisin, kaupunki enkelten.

Haikein mielin, Oonariina

ps. en ymmärrä miten noi rivit menee tolleen. hope you don't mind..